Olen nyt ollut pari viikkoa Nazarenen sairaalan ensiapuosastolla harjoittelussa ja oppimista piisaa enemmän kuin aivot sitä pystyvät vastaanottamaan. Ensimmäiset päivät menivät hujauksessa, enkä juuri niistä muista mitään. Tuntui siltä kuin koko osasto (vaikka pieni olikin) oli yhtä hälinää. Potilaita, poliiseja, vartioita, hoitajia, lääkäreitä ja me opiskelijatkin vielä siellä jossain. Kaikki oli yhtä suurta hullunmyllyä, kunnes vihdoin aloin saamaan touhusta kiinni. Vaikka koen olevani rohkea ja innokas oppimaan, se vaati minultakin vielä enemmän työtä ”tunkeutua” rohkeasti hoitajien mukaan potilaiden hoitamiseen. Mutta kun kerran siihen vauhtiin olin päässyt en meinannut sille saada loppua. Muut hoitajat olivat innoissaan saadessaan innokkaan oppilaan ja antoivat minun tehdä paljon kaikkea. Myös osaston lääkäri otti minut mielellään ohajattavakseen ja opetti rauhallisempina aikoina paljon sellaista mitä en Suomessa saisi tehdä.
Muutama kuva rauhallisena aikana, hoitajien "vastaanottopöytä"
Ensiapu jaettu eri osa-alueisiin. Verhojen takana eri toimenpiteisiin tarvittavat huoneet
Ensimmäisellä viikolla työskentelin perusasioiden parissa ja kävin aina välillä vilkaisemma erikoisempia tapauksia. Sain touhuta rauhassa yksin ja se antoi varmuutta omalle osaamiselle. Tarvittaessa kuitenkin hoitajat olivat aina valmiita auttamaan. Henkilökunnan ilmapiiri oli täysin toisenlainen kuin keskolassa. Kanylointeja tuli harjoiteltua runsaasti ja onhan se aika erilaista täällä kuin Suomessa. Olin taas kerran yllättynyt osaston varustuksesta ja hoitajien aseptisesta toiminnasta. Lähinnä jopa hävetti, kuinka olinkaan aliarvioinut Afrikkalaisen sairaalamaailman. Miksi sitä aina kuvitteleekin, että vain meillä Suomessa on hyvät oltavat. Potilaat ottivat minut lähes aina iloisena vastaan (jos vain tajuissaan olivat). Kielen kanssa tuli joskus ongelmia, mutta yrittämisen puutetta ei ollut kummankaan puolella havaittavissa.
Merkinnät RSS-syötteenä