Aika kuluu nopeammin, kuin osasin kuvitella, mutta joka hetkestä olen nauttinut enemmän tai vähemmän. Arkeen olen päässyt käsiksi ja arkipäivän asioista on jo tullut rutiineja. Parasta silti on, kun mikään ei ole aikataulutettua. Toki kun olen enmmän tai vähemmän väsynyt työpäivästä, tuntui mukavammalta istua altaan äärellä, kuin kuumassa kombissa odottamassa kotiinpääsyä 😀 Mutta siihenkin olen jo tottunut.
Ensimmäinen harjoittelu on lähtenyt hyvin käyntiin. Alkuun tuotti vaikeuksia englannin kieli, mutta ensimmäisen viikon jälkeen sekin jo alkoi sujumaan, niin ettei jokapäiväisissä asioissa tarvitse kauan miettiä mitä sanoisi. Ensimmäisellä harjoitteluviikolla tunnsin itseni kieltämättä tyhmäksi, koska en yksinkertaisesti saanut selvää mistä hoitajat ja muu henkilökunta keskustelivat. Kymmenennen WHAT kysymyksen jälkeen tunsin itseni todellakin pöntöksi. Se turhautti ja tuotti harmia itselleni, koska en päässyt näyttämään kykyjäni hoitajana kielimuurin takia. Ohjaajani oletti minun puhuvan sujuvaa englantia ja kului aikaa ennen kuin hän ymmärsi, että kieli vaatii omalta osaltani valtavasti ponnisteluja. Mutta nyt tunnen jo keskustelevani aika vauhdikkaasti ihmisten kanssa, vaikka joskus joudun monntakin kertaa tarkistamaan hoidollisia sanoja. Ammattisanastoani olen kasvattanut valtavasti ja myös arkienglantia.
Harjoittelussa olemme luokkakaverini kanssa Pelastusarmeijan klinikalla, jossa toimii neuvola, perinteinen klinikka ja HIV-klinikka. Neuvolan puolella olemme tekemisissä raskaana olevien naisten kanssa ja tutkimme raskauden kehitystä ja äidin vointia. HIV tulee esiin useasti päivässä ja myös seksuaalineuvonta. Ihmisten kävitys kondomin käytöstä on köyhemmillä alueilla huono. Kyllä he tietävän mikä sen ja mihin sitä käytetään, mutta silti se tuntuu liian vaikealta käyttää. Kondomeja jaetaan täällä ilmaiseksi lähestulkoon missä vain. HIV:n leviämiseen tietenkin vaikuttaa katolilaisuus ja sen myötä tuleva kielteinen asenne ehkäisyyn. Kenites siinä se suurin syy sille, että ne kondomit jäävät hyllyille.
Pienten lasten kanssa olen saanut työskennellä yhden viikon. Täällä noudatetaan samankaltaista rokotusohjelmaaa, kuin muuallakin maailmassa. Sen on todettu vähentävän huomattavasti lapsikuolleisuutta. Niinkin pienillä asioilla on valtava merkitys täällä ja pienillä teoilla (ja halvalla meille) voidaan ennaltaehkäistä monien kuolema.
Lounasta syömme yleensä lähellä olevan urheilukentänlaidalla. On mukavaa kesken päivän päästä hengähtämään ja eritoten puhumaan suomea. Kentän ympärillä käy hulina. Alue on köyhää Sunduzan aluetta, mikä näkyy katukuvassa ja ihmisissä selkeästi. Herätämme ohikulkijoiden huomion jatkuvasti ja saamme tervehdyksiä jatkuvasti. Lapset pääsevät kouluista samoihin aikoihin ja niitä alkaa virrata kentänympärillä oleviin koteihin. Lapset ovat herttaisia ja aidolla tavalla uteliaita. Osa pelkää meitä ihonvärin vuoksi, mutta muutaman rohkeamman lapsen saattamana myös ne pienet ujotkin kasvot uskaltavat tulla lähelle. He kyselevät paljon meidän vaatteista, iästä ja erityisesti kamera kiinnostaa. Lapsista oli valtavan hauskaa huomata, kuinka se pienen äänimmerkin jälkeen näyttikin heidän omat kasvonsa heille. Voi näitä elämän suuria pieniä iloja.
Vaikka suhtaudun kaikkeen ilolla ja positiivisesti, palauduin muutama päivä sitten maan pinnalle takaisin. Vastaanotolle tuli nainen, jonka huomasin olevan todella laiha ja onnettoman näköinen. Hänen katseensakin vaelteli ja oli poissaoleva. Vaikka hän puhui ohjaajani kanssa siswatia, tunsin surun hyvin voimakkaasti joka naisella oli. Vaikka en sanaakaan ymmärtänyt, mieleni meni surulliseksi ja tunsin suunnatonta myötätuntoa naista kohtaan. Kun nainen oli poistunut, ohjaajani kertoi mitä he olivat jutelleet. Nainen oli sairastunut 5 vuotta sitten HIV:seen ja nyt viimeisen vuoden aikana se oli edennyt AIDS-tasolle saakka. Hänellä oli kaksi lasta, joista toinen oli kuollut tuberkuloosiin ja toinen oli saanut HIV-tartunnan äidiltään. Suurin hänen murheensa oli suuri elko, lasen pärjäämisestä ilman omaa äitiä. Hänellä ei ollut sukulaisia tai miestä pitämässä lapsesta huolta, kun hän kuolisi. Hänellä tuskin olisi enää kauan elinaikaa jäljellä. Hän oli myös sokeutunut HIV-tartunnan kehittyessä ja siksi niin poissaoleva katse. Silti kaikesta huolimatta, hän hymyili lähtiessään ja kiitti myös minua. Hetken olin aivan varma, että hän katsoi minua suoraan silmiin ja kertoi katseellaan, että kyllä tämä taas tästä.
-Maya-
Merkinnät RSS-syötteenä